Lehtimiehenä Mikkelissä vapaussodan vaiheita seuraamassa

Frans Keräsen muistelmista

Edellisessä päivityksessäni Frans Keränen onnistui pakenemaan punaisten hallitsemasta Lappeenrannasta Puumalan ja Ristiinan kautta Mikkeliin.


Maaliskuun alkupuoli 1918

Minä kuulun kansamme siihen sukupolveen, jonka miespuolistenkaan jäsenten ei aikanaan tarvinnut suorittaa sotapalvelusta. Suomen asevelvollisuuslaki lakkautettiin, kuten tunnettua, vuonna 1901, ja sotaväki silloin lopetettiin. Niiden korvaukseksi Venäjä velvoitti maamme maksamaan sille aluksi 15 miljoonaa kultamarkkaa vuodessa. Myöhemmin sotilasmiljoonat korotettiin kahteenkymmeneen. Mm. minun asevelvollisuuteni olisi säännöllisissä oloissa sattunut vuosiksi 1909–10, mutta tsaarinvallan sortopolitiikan johdosta sen suorittaminen jäi osaltani pois. Kun nuoruusvuosinani ei myöskään metsästys kuulunut erikoisharrastuksiini, en ollut oppinut ampuma-aseiden käyttöä.

Olin siis sataprosenttisesti siviilimies. Tästä huolimatta ilmoittauduin sotilaskansliassa jo seuraavana eli ensimmäisenä arkipäivänä Mikkeliin saavuttuani. Minut määrättiin vastaanottamaan ja luetteloimaan uusia suojeluskunta- ym. vapaaehtoisia joukkoja. Heitä tuli sekä päivällä että yöllä, etupäässä öisin. Muistan erityisesti ruotsinkielisen Vöyrin komppanian saapumisen, mikä tapahtui aamuyöllä. Sen taholta tiedusteltiin heti: "Kuinka pitkä matka täältä (Mikkelistä) on sinne tappelupaikalle?" Kovin kaukanahan tämä paikka ei Mikkelistä käsin ollut – Mäntyharjulla, jossa punakaarti yritti läpimurtoa ennen kuin valkoisten ja punaisten sotavoimien välinen rintama oli lopullisesti muodostunut.

Eräänä päivänä helmikuun lopulla kohtasin kadulla Mikkelin Sanomien päätoimittajan Vihtori Simosen, jonka olin tullut jo aikaisemmin tuntemaan. Hän kysyi, onko minulla Mikkelissä mitään työpaikkaa. Vastasin käyväni sotilaskansliassa, mutta etten ole siellä esiintyviin tehtäviin varsinaisesti sidottu. Simonen pyysi tällöin minua toistaiseksi toimitussihteeriksi lehteensä. Hyväksyin tarjouksen. Vaikka Mikkelin Sanomat oli vanhasuomalaisen puolueen äänenkannattaja ja minä olin nuorsuomalaisen Etelä-Saimaan toimittaja, en tätä seikkaa pitänyt esteenä ensiksi mainittuun lehteen menolleni. Maa kävi silloin vapaussotaa, joka – surullista kyllä – oli vastoin kansamme suuren osan tahtoa muodostunut samalla sisällissodaksi. Tällaisissa olosuhteissa ei ollut mitään tavanomaisia puolueita, oli vain valkoinen Suomi ja punainen Suomi.

Näin ollen minusta tuli kolmiseksi kuukaudeksi Mikkelin Sanomien toimitussihteeri eli toinen toimittaja. Ensimmäinen eli päätoimittaja oli, kuten jo mainittu, Vihtori Simonen. Kolmas toimittaja oli lehtori Antti Valve. Minulle kuuluivat toimitussihteerin tavanomaiset tehtävät ja sitä paitsi reportaashia, mm. selostuksia Mikkelissä suoritetuista sankarihautajaisista. Nämä toimitettiin kaupungin kirkossa. Lisäksi kirjoitin yhteensä 15 artikkelia, joista toiset julkaistiin pääkirjoituksina tai toisina artikkeleina, jotkut taas ns. väliartikkeleina. Vielä kirjoitin useita artikkeleita Vaasan (maan) hallituksen viralliseen äänenkannattajaan Valkoiseen Suomeen. Kaikki artikkelini niin Mikkelin Sanomiin kuin Valkoiseen Suomeen varustin nimimerkilläni F.A.K. Niissä käsittelin vapaussotaa, sen syitä, luonnetta ja päämääriä, jotka keskittyivät kahteen tärkeimpään tavoitteeseen: valtiollisen itsenäisyytemme toteuttamiseen sekä laillisen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen palauttamiseen.

Valkoinen Suomi -lehdestä kerrottakoon vielä, että se oli 6-päiväinen, 2-sivuinen ja 7-palstainen lehtykäinen. Sen toimituksen muodostivat kirjailija Kyösti Vilkuna, toimittaja Knut Sarlin ja maisteri Onni Tolvanen. Toimitus ja konttori sijaitsivat Vaasassa; Seinäjoen toimitus  oli päämajan yhteydessä siihen saaka, kun päämaja muutettiin Mikkeliin.

_______

Yksi ensimmäisistä F. Keräsen kirjoituksista Mikkelin Sanomiin oli Kalevalan päivän viettoa kansalaissodan keskellä käsitellyt artikkeli 4.3.1918. Kiinnostavampi on kuitenkin hänen samassa lehdessä aloittamansa pohdinta siitä, mikä oli saanut Suomen sosialidemokraatit väkivallan tielle. Hän vertaa suomalaisten sosialistien toimintaa "sivistysmaiden" eli etenkin Saksan ja Britannian sosialistien päätökseen pyrkiä vaikuttamaan parlamentaarisin keinoin. Artikkelin toinen osa ilmestyi 11.3. Siinä Keränen esittää arvioita suomalaisten sosialistien vallankumousinnosta. Yhdeksi syyksi hän esittää pyrkimystä haalia jäseniä määrä eikä laatu tärkeimpänä kriteerinä: "Etenkin maaliskuun vallankumouksen jälkeen on sosialidemokraattiseen puolueeseen otettu paljon sellaisiakin aineksia, joilla tuskin on ollut aavistustakaan todellisen sosialidemokratian perusteista." Joukossa oli runsaasti  jopa suoranaisia rikollisia, arvelee Frans Keränen.

Mikkelin Sanomien päätoimittaja Vihtori Simonen oli paitsi toimittaja myös kirjailija, jonka jälkeläiset kahdessa sukupolvessa ovat jatkaneet hänen viitoittamallaan tiellä toimittajan ammatissa. Antti Valveesta puolestaan tuli myöhemmin muun muassa Mikkelin Sanomien päätoimittaja ja Hämeenlinnan lyseon rehtori, kuten Kuka on kukin meille kertoo.

Valkoisen Suomen päätoimittajasta Kyösti Wilkunasta ei kannata tähän muotoilla luonnehdintaa. Painettua aineistoa hänestä ja hänen omia kirjoituksiaan löytyy halukkaille tutkijoille riittämiin; kukin muodostakoon mielipteensä. Toimittaja, suomentaja ja kirjailija Knut Sarlin ei ole nykyään tunnettu henkilö, mutta hänestä ja hänen toiminnastaan löytyy seikkaperäinen kuvaus netistä. Kolmas Valkoisen Suomen toimituksen jäseneksi mainittu, Onni Tolvanen, lienee sama henkilö, joka oli noina vuosina Limingan kansanopiston johtajana.

*

Linkit vuosien 1917 ja 1918 lehtijuttuihin sekä kuvankaappaukset niistä: Kansalliskirjaston digitoidut ainestot.