Frans Keräsen muistelmista
Valkoisen Suomen sanomalehdet seurasivat vapaussodan tapahtumia lähinnä ylipäällikön päämajan ja eri armeijoiden esikuntien tiedonantojen perusteella. Näiden lisäksi oli lehdillä omia rintamakirjeenvaihtajia. Niinpä Mikkeli Sanomain kirjeenvaihtajina vuorottelivat Tampereen, Heinolan ja Mäntyharjun rintamalohkoilla Vihtori Simonen, Jaakko Laurila ja Antti Valve, ja tämän kirjoittajakin seurasi Savitaipaleen valloitukseen osallistuneita jälkijoukkoja.
Kun Kotka ja Hamina sekä muutkin osat Kymenlaaksoa olivat toukokuun kuudenteen päivään mennessä joutuneet valkoisten haltuun, oli yli neljä kuukautta kestänyt Suomen vapaus- ja sisällissota käytännöllisesti katsoen päättynyt. Sen vaikea ja monivaiheinen jälkiselvittely oli vielä jäljellä.
Ylipäällikön päämaja voi vihdoinkin toukokuun neljännen päivän tiedonannossaan todeta: "Punaisista saatu lopullinen voitto, heidän viimeinen varustuksessa Hamina vallattu." Toinen vielä punaisten alussa ollut asutuskeskus, Kotka, oli miehitetty samaan aikaan. Siellä oli joutunut valkoisten joukkojen käsiin mm. kaksi aselastissa ollutta venäläistä laivaa ja kaksi panssarijunaa. Pieniä paikallisia puhdistusoperaatioita oli enää jäljellä Itä-Suomen ja Kymenlaakson rannikoilla.
Lappeenranta, silloinen varsinainen toimikaupunkini, oli vapautettu punaisten joukkojen vallasta jo huhtikuun 26. päivän aamuna. Sen oli suorittanut Sihvon ryhmään kuuluva 3. Karjalan rykmentti jääkärikapteeni U. Sarlinin johdolla. Kaupungin valkoinen väestö oli ottanut vapauttajat haltioituneena, juhlien ja kukittaen sekä keventynein tuntein vastaan.
Oli tullut aika palata takaisin Lappeenrantaan, työhön Etelä-Saimaan toimituspöydän ääreen. Mutta kun Mikkelin Sanomien vakinaiset toimittajat viipyvät vielä rintamilla kirjeenvaihtajina, niin en päässyt vapautumaan sen palveluksesta enkä palaamaan varsinaiseen toimipaikkaani ennen kuin helatorstaina toukokuun yhdeksäntenä päivänä. Rautatieliikenne Kouvolasta Savon radalle sekä Lappeenrantaan ja Viipuriin oli saatu kuntoon pari päivää sitten, joten saatoin palata Lappeenrantaan Kouvolan kautta.
Jo Kouvolassa minulla oli tilaisuus nähdä ja kuulla kapinan sekä sisällissodan surullisia seurauksia. Punakaartilaiset tekivät vuoden 1917 lopulla, varsinkin marraskuun suurlakon aikana, lukuisia murhia ja harjoittivat niiden yhteydessä usein epäinhimillistä julmuuttakin. Terroristiset teot, nimenomaan murhat ja muut väkivaltaisuudet, lisääntyivät suuresti kapinakuukausina 1918. Niiden kohteeksi joutui punaisessa Suomessa sadoittain varsinkin julkisissa asemissa olleita, tunnettuja kansalaisia, mutta myös vaatimattomissa tehtävissä olleita viran- ja toimenhaltijoita, jopa naisiakin, kuten esimerkiksi sairaanhoitajattaria, ja punaisten vangiksi joutuneita valkoisen armeijan sotilaita jotka yleensä oli murhattu. Erityisesti Kouvola oli muodostunut paikaksi, johon punaiset olivat Etelä-Suomesta ja Kymenlaaksosta kuljettaneet murhaamansa tai siellä teloitettavat valkoiset vankinsa sekä haudanneet nämä yhteisiin suohautoihin. Tällaisen kohtalon uhreiksi joutuneiden, Kouvolaan tuotujen murhattujen valkoisten lukumäärän laskettiin nousseen noin neljäänsataan. Vainajat kaivettiin kapinan päätyttyä pois suohaudoista ja heidät – mikäli heidät voitiin tunnistaa – luovutettiin omaisilleen asianmukaisesti haudattavaksi. Useita kymmeniä murhattujen ruumiita jäi kuitenkin tunnistamatta mm. sen vuoksi, että heidät oli raadeltu, ja nämä vainajat haudattiin pestyinä, arkkuihin pantuina ja perinteellisin menoin jälleen yhteisiin leposijoihin.
Juuri silloin, kun aurinkoisena helatorstaina palasi Mikkelistä matkalla Lappeenrantaan, Kouvolassa kaivoivat punakaartilaiset vangit synkin ilmein ja äänettömiä murhattujen valkoisten ruumiita suohaudasta sekä pesivät niitä. Maan pinnalla oli sillä hetkellä esillä kymmenkunta vainajaa, joiden näkeminen herätti katsojassa puistattavaa inhoa, vihaa ja sääliä sekä heitä että harhaan johdettuja työläisiä kohtaan.
Kun sitten saavuin Lappeenrantaan, sain lähemmin nähdä, kuulla ja tietää niistä surullisista seurauksista, joita yli kolme kuukautta kestänyt kapina ja sisällissota oli aiheutunut. Paitsi poliisikamarin vankilassa, missä minäkin olen olin joutunut olemaan pidätettynä parin viikon ajan helmikuun alussa, olivat punakaartilaiset koonneet Joutsenosta, Jääskestä, Ruokolahdelta ym. pidättämiään valkoisia Lappeenrannan linnoituksen selleihin. Tammi-helmikuun vaihteessa vangituista ei tiettävästi murhattu muita kuin sähkömonttööri, kaupunginvaltuuston jäsen G. Lindström, mutta kun valkoisen hyökkäysrintama alkoi Joutsenosta päin lähestyä Lappeenrantaa, suorittivat punaiset siellä huhtikuun 24. päivän iltana verilöylyn. Siitä kertoo 30.4. ensi kerran kapinan jälkeen ilmestynyt Etelä-Saimaa seuraavaa:
"Kun valkoiset pelastajamme joutuivat kaupunkiin niin pian, että punaisille tuli kiire päästä pakoon ja pelastaa itsensä, he eivät ehtineet panna täällä toimeen hävityksiä. Heidän hallussaan olleet vangit vain joutuivat kauhean kohtalon alaisiksi. Punaiset hakivat kaupungin työvankilasta 23 vankia, jotka olivat siellä säilytettävinä, ja veivät nämä Rapasaaren luo jäälle, missä heidät ammuttiin. Ruumiit olivat vielä lisäksi pahasti runnellut. Murhaajilla oli aikomus hakea vielä vankilan eräässä pienemmässä rakennuksessa säilytetyt seitsemän, vaan eivät ehtineet. Sitä vastoin veivät he toistakymmentä lemiläistä vankia Lemille johtavalle maantielle ja tappoivat näistä kolme. Toiset pääsivät pakoon."
Vapaussota päättyi lopullisesti ja virallisesti valkoisen armeijan marssiin pääkaupunkiin torstaina toukokuun 16. pnä 1918. Näissä päättäjäisjuhlissa lausui ylipäällikkö, kenraali Mannerheim, joka ratsasti voittoisan armeijansa etunenässä, maan hallituksen jäsenille mm.:
"Hyvät herrat: Meidän ensimmäinen suuri tehtävämme on suoritettu, jota vastoin teidän nyt vasta alkaa koko laajuudessaan. Edessänne ovat suuremmat ratkaisevat [asiat] kuin mitä millään hallituksella tai eduskunnalla meidän maassamme tätä ennen on ollut.”
Hallituksen edessä olevat tehtävät vapaus- ja sisällissodan päätyttyä olivat todella monet ja hyvin vaikeat. Ensimmäisiä niistä oli kapinan oikeudellinen jälkiselvittely. Elintarviketilanteen nopea ja tehokas kohentaminen – kansammehan oli silloin suoranaisen nälänhädän partaalla – oli mitä tärkeintä. Sitä paitsi oli itsenäistyneelle ja vapautetulle maallemme saatava lopullisesti säadetyksi ja voimaan hallitusmuoto sekä hankituksi sille puuttuvat ulkovaltojen tunnustukset, järjestettävä sen valtiontalous, diplomaattiset ja kaupalliset suhteet, puolustuslaitos, ja niin edelleen.
Suomen vapaussodassa oli virallisten arvioiden mukaan molemmin puolin kaatuneita, teloitettuja ja vankileireillä kuolleita yhteensä noin 24.000. Tätä määrää ei voitane pitää läheskään luotettavana. Punaisten sodan aikana suorittamia murhattujen luvusta ei ole tarkistettuja tietoja – arviot niiden määrästä vaihtelevat 1.500–3.000 välillä. Kun punavankien lukumäärä oli 80–90.000 ja valtionrikosoikeuksien [toiminta] sekä valtiorikosylioikeus saatiin järjestetyiksi vasta kesäkuun jälkipuoliskolla, lienee edelleen tarkistamatta, miten monta tuhatta punakaartilaista tuli teloitetuksi ilman asianmukaista tutkimusta ja laillista tuomiota, jopa teloittajien henkilökohtaisesta kostosta.
Tällä tavoin teloitettujen punaisten luku kohosi varmastikin tuhansiin. Touko-kesäkuulla monena aamuna kello 4–5 aikaan sai Lappeenrannassakin herätä linnoituksesta kuuluviin laukaussarjoihin, jotka arvelimme aiheutuneen omavaltaisista punavankien teloittamisista. Ne herättivät mielissä inhoa, kauhua ja turvattomuutta. Eräänä päivänä tuli Etelä-Saimaan toimitukseen porvarillisia oikeistopiirejä edustava, sivistynyt sairaanhoitajatar ja kertoi siitä terrorista, joka linnoitusalueella, jolla oleville leireille oli joukko punaisia vankeja sijoitettu, rehoitti. Hän sanoi, että ellei leirialueen komendanttia, jona oli eräs entinen ravintoloitsija Serenius Imatralta, saada pian pois, "hän teloituttaa pian meidät kaikki". Muistaakseni Serenius siirrettiin kohta muualle, ja ennen pitkää punavankeja vastaan nostetut syytteet joutuivatkin valtiorikosoikeuksien käsiteltäviksi.
Seuraavana sunnuntaina Lappeenrantaan palattuani menin katsomaan erästä sikäläistä vankileiriä, johon oli keskitetty satoihin nouseva punaisten vankien määrä. Heillä oli oleskelu- ja makuulavitsat useassa kerroksessa. Monet heistä olivat kuihtuneen, nälkiintyneen ja sairaan näköisiä. He vaikuttivat hätääntyneiltä, pelokkailta, jopa jotkut epätoivoisilta: vankien joukossa oli useita sellaisiakin – mm. Etelä-Saimaan kirjapainotyöläisiä – jotka minut henkilökohtaisesti tai ulkonäöltä tunsivat, niin he ryhmittyvät ympärilleni ja koettivat ikään kuin "hukkuvat oljenkorteen turvautuen" saada minut ilmaisemaan käsitykseeni siitä, millainen heidän kunkin kohtalo tulisi olemaan, vieläpä jotkut rohkenivat toivoa, että yrittäisin vaikuttaa heidän hyväksensä.
Surku ja sääli täytti mieleen katsellessa tuota punakaartilaisvankijoukkoa. Tällainen mieliala tulkittiin Etelä-Saimaassa otsikolla "Sydäntä vihlovaa" nimimerkki "Kansalaisen" kirjoittamassa artikkelissa, jossa sanottiin mm.:
"Sydäntä vihlovaa on nähdä kymmenien tuhansien Suomen työmiesten kohtaloa näinä aikoina. Laumoittain viruvat he kasarmeissa vankeina odottamassa tuomiota mielettömän kapinan johdosta. Suuri osa parhaassa iässä oleva työvoimaa on täten joutunut hyödyttömäksi ja käyttökelpaamattomaksi. Sanomattakin on selvää, mikä kansantaloudellinen tappio tästä seuraa koko maalle. Ne tappiot, joita tämän takia saamme kärsiä, ovat arvaamattomaan suuret. Se kurjuus, joka tulee tuhansien perheiden ja lapsien osaksi, on mittaamattoman syvä. Monesti nousee mieleen noita vankilaumoja tarkastellessa kysymys, kuinka on mahdollista, että suomalainen työmies on vajonnut noin alas…"
________
Kun Frans Keränen oli palannut Lappeenrantaan ja Etelä-Saimaan ilmestyminen jatkui, käsiteltiin lehdessä ensimmäisten viikkojen ajan vielä runsaasti juuri päättynyttä sotaa. Kuitenkin hyvin varhain pääkirjoituksia alkoi hallita kaksi muuta teemaa, elintarviketilanne ja kysymys Suomen valtiomuodosta. Kuten tästä blogissa myöhemmin käy vielä selvemmin ilmi, Keränen oli henkeen ja vereen tasavaltaisen valtiomuodon kannattaja. Jo toukokuun puolivälissä hän antoi aiheelle runsaasti palstatilaa, ja tämä linja jatkui läpi kesäkuun. Esimerkiksi 4.6. lehdessä kyseenalaistettiin monarkistien argumentteja.
Etelä-Saimaassa annettiin sen sijaan melko vähän tilaa joillekin sellaisille päätöksille, joiden satavuotispäiviä olemme juuri viettäneet. Näihin kuului kysymys Suomen lipun väreistä ja kuviosta. 23. toukokuuta lopullista päätöstä ei vielä ollut tehty, mutta 30.5. saatettiin jo kertoa asian ratkaisseesta laista.
Toinen vähälle huomiolle jäänyt aihe oli Suomen asevoimien kokoonpano. Kesäkuun 6. päivänä lehdessä arveltiin, että tuleva armeija käsittäisi kolme armeijan divisioonaa, joista kukin muodostaisi täydellisen kokonaisuuden muine aselajeineen. Kaksi päivää myöhemmin suunnitelmat olivat jo muuttuneet, mutta laivaston kerrottiin edelleen joutuvan armeijan ylipäällikön alaiseksi. Mannerheimin eron jälkeen muitakin upseereita erosi kesäkuussa, kuten artikkelin lopussa mainitaan.
Ulkomaan aiheista nousi esiin tavanomaisten sotauutisten ohella Irlannin kysymys. Siitä Etelä-Saimaa raportoi useaan otteeseen touko-kesäkuussa 1918.
Kesäkuun lopulla sisällissotaan liittyvät asiat olivat edelleen jatkuvasti esillä. Hyvin pienenä uutisena kerrottiin sellainenkin yksityiskohta, että Juhani Aho ja Ilmari Kianto olivat joutuneen lausuntojensa takia pannaan Yhdysvaltain sosialistien piirissä.
*
Linkit vuosien 1917 ja 1918 lehtijuttuihin sekä kuvankaappaukset niistä: Kansalliskirjaston digitoidut ainestot.
Kommentit
Lähetä kommentti