Frans Keräsen muistelmista
Päätoimittaja Keränen jäi punaisten vangiksi Lappeenrannassa 29.1.1917, kuten kaksi viikkoa sitten tekemästäni blogijulkaisusta Punaisten vangiksi saattoi lukea. Tämänkertainen päivitykseni jatkaa siitä.
Minun vankeusaikani kesti pari viikkoa. Tämän ajan sain elää epätietoisuudessa kohtalostani ja myös siitä, mitä "ulkona maailmassa" tapahtui ja kuinka alkanut vapaussota kehittyi. Tuskallisimmalta tuntui vapauden puute, ja henkilökohtainen turvallisuus oli myös käynyt kyseenalaiseksi, varsinkin silloin kun ampuma-aseiden käyttöön tottumattomat punakaartilaisvartijat ojentelivat putkan ikkunaluukusta kiväärejään ja napsuttelivat niiden lukkoja. Näissä vartijoissa oli erilaisia ihmis- ja työläistyyppejä: ajatustavoiltaan ihanteellisia, kansalaisrauhaan ja -sovintoon vilpittömästi puheissaan pyrkiviä, yhteistä hyvää harrastavia; toiset taas katkeroituneita, epäluuloisia ja synkkäkatseisia, parempiosaisia ja koko yhteiskuntaa vihaavia. Edelliset antautuivat meidän pidätettyjen kanssa periaatteellisiinkin olevia oloja koskeviin keskusteluihin, jota vastoin jälkimmäiset pitivät "luokkarajat selvillä" ja olivat vähäpuheisia.
Koitti vihdoin päivä, jolloin minut vietiin punakaartilaisvartijain saattamana ns. vallankumousoikeuden eteen vastaamaan "rikoksista työväenluokkaa vastaan". "Oikeus" oli koolla raatihuoneella. Minulla ei valitettavasti ole muistiinpanoja henkilöistä, jotka muodostivat mainitun raatimiehistön. Muistaakseni siihen kuuluivat ainakin Elias Käkelä, Kaarlo Ketola ja Heikki Torvinen – hyviä tuttaviani ja maltillisina pidettyjä sosialidemokraattien paikallisia johtohenkilöitä. Lyhyehkön harkinnan jälkeen "oikeus" päätti minut laskettavaksi ehdolliseen vapauteen. Tämä merkitsi sitä, etten olisi saanut poistua paikkakunnalta. Mutta asia ei ollut vielä selvä: kun tuomion kuultuani menin poliisiputkaan hakemaan sinne jäänyttä irtaimistoani, kokoontuivat sinne toistaiseksi yhä jäävät vankitoverini ympärilleni ja kyselivät, minkälaista "juttuni" käsittely oli oikeudessa ollut. Kerroin heille asian vaiheet ja ehkä liiankin avomielisesti annoin ohjeita, millä tavoin heidän on vallankumousoikeudessa vuorollaan itseään puolustettava. Tällöin koppimme ovella ollut punakaartilaisvartija, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskusteluamme, kutsui äkkiä kovalla äänellä ja kiroillen kymmenkunta miestä käsittäneen punakaartilaispatrullin kadulta poliisilaitoksen pihalle ja karjui:
"Tämä p....le alkaa agiteerata heti, kun pääsee vapaaksi! Sille on tehtävä lyhyt loppu..."
Samassa hetkessä patrulli kiväärien pistimet minua kohti ojennettuina ympäröi minut. Saavutin itseänikin myöhemmin ihmetyttäneen rauhallisuuden ja sanoin sävyisästi:
"Älkäähän nyt, hyvät miehet, tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Pyydän, että minut viedään takaisin vallankumousoikeuteen." Näin tapahtuikin. Siellä selitin, että vartiosotilaan on tietysti valppaasti hoidettava tehtävänsä, mutta hänelle on nyt sattunut erehdys. Lausuntoni tyydytti raatia ja minut laskettiin lopullisesti ehdolliseen vankeuteen.
Tämän jälkeen maa alkoi polttaa jalkojeni alla. Halusin pian päästä pois Lappeenrannasta. Eräät taipalsaarelaiset ystäväni, mm. maanviljelijä, herrastuomari Okko Taipalsaaren Haikkaanlahdelta ja hänen poikansa, myöhemmin kunnallisneuvos Väinö Okko, olivat neuvotelleet keinoista minun saamiseksi pois Lappeenrannasta. He olivat päättäneet lähettää hevosen kyytimiehineen minua noutamaan heti seuraavana päivänä kun minut oli vapautettu. Kyytimiehenä oli viimeksi mainitun veli, koululainen Emil Okko. Suunnitelmamme mukaan meidän piti hevosella lähteä Maalaisten Osuuskaupan pihalta ajamaan Taipalsaarelle päin. Juuri silloin, kun olimme lähdössä, punakaarti marssi pääkatua linnoitukseen ja olisimme joutuneet sivuuttamaan sen. Ei ollut tehtävissä muuta kuin lykätä lähtöyritys seuraavaan päivään.
Emil Okko tuli hevosineen hakemaan minua vuorokauden kuluttua uudelleen. Tällöin päätimme noudattaa toisenlaista taktiikkaa. Vaimoni ja minä lähdimme kävellen kaupunginlahden jäälle, jolla punaisilla oli kaksi vartijamiestä. Tuokion kuluttua laskeutui Okko hevosineen kaupungista Kauppakadun rinnettä ja joutui pian jäälle. Me pelkäsimme, että tämä tapahtui liian aikaisin. Kun hän tavoitti meidät, tervehti Okko meitä ikään kuin emme olisi ainakaan vielä samana päivänä tavanneet. Sanoin hänelle: "Onpa hyvä, että pääsemme samassa hevoskyydissä Taipalsaarelle – ehdimme vielä tänä iltana takaisin." Sanoin meidän aikovan mennä käymään Taipalsaaren kirkonkylässä, joka oli punaisten hallussa, mutta todellisuudessa oli tarkoituksenamme ajaa jäitse sivu kirkonkylän Haikkaanlahdelle. Samalla hetkellä tuli luoksemme kaksi punakaartin vartiomiestä; he tarkastivat reen ja totesivat, ettei siinä ollut aseita tai muuta "sotakieltotavaraa". Sanottuani heille henkilöllisyyteni, minkä he myönsivät tuntevansakin, he pyytelivät anteeksi sitä, että heidän "täytyi tarkastaa", ja kohteliaasti he päästivät meidät jatkamaan matkaamme. Keventynein mielin suuntasimme heti, kun punakaartin vartiomiehet olivat jääneet näkymättömiin, ajelumme Haikkaanlahden kylään, joka oli Okkojen kotikylä ja yleensä valkoisen väestön hallussa.
Tulkoon tässä vielä mainituksi, että Emil Okko, pelastajani punakaartin miehityksessä olleesta Lappeenrannasta, otti kolmatta kuukauden kuluttua osaa Savitaipaleen taisteluun. Toukokuussa 1919 hän joutui sotaväkeen, sai espanjantaudin ja kuoli siihen Viipurin sotilassairaalassa. Rohkea, neuvokas nuorukainen jätti jälkeensä miellyttävän muiston.
Seuraavana päivänä maanviljelijä Okko kyyditsi minut Puumalaan – taloa, mihin menimme, en enää nimeltä muista. Talon ovet olivat suljetut. Koputimme pääovelle, ja kun se vihdoin avattiin, oli meitä vastaan ojennettuna kolme ampuma-aseen piippua. Dramaattinen kohtaus päättyi nauruun ja tervetulotoivotukseen. Sisällä olleet sarkatakkiset miehet olivat luulleet meitä punakaartilaisiksi. Samana päivänä jatkoin muiden mukana matkaa Ristiinaan, johon saavuimme illalla. Siellä oli miestä kuin meren mutaa, hevosia ja ajoneuvoja epälukuinen määrä. Minä sain yösijan nimismiehen vieraanvaraisessa, ystävällisessä kodissa. Seuraavana päivänä, joka oli pakkastuiskuinen sunnuntai helmikuun puolivälissä, saavuin Mikkeliin, josta pian oli tuleva valkoisen armeijan päämajan sijaintikaupunki.
Frans Keräsen luettelemien vallankumousoikeuden jäsenten kohtalo oli se, joka odotti tuhansia sodan hävinneellä puolella toimineita.
Elias Käkelää, joka oli ollut kansanedustajana, ei pidetä varsinaisesti punakaartien toimintaan osallisena, mistä huolimatta valkoiset vangitsivat hänet huhtikuun lopulla 1918. Wikipedia-tietojen mukaan hän joutui useista mielivaltaisista teloituksista tunnetun suojeluskuntalaisen Uno Sereniuksen surmaamaksi Lappeenrannan linnoituksessa 29.4.1918. Lappeenrannan kaupungin verkkosivusto tietää kertoa, että myös Kaarlo Ketola ammuttiin.
Wikipedian luettelo punakaartilaisista mainitsee Heikki Torvisen olleen Lappeenrannan punakaartin esikuntapäällikkö. Hänetkin ammuttiin keväällä 1918. Toisaalla kerrotaan, että Kansan Ääni -lehden latojana tominut Heikki Torvinen teloitettiin Lappeenrannassa. Kysymyksessä lienee sama henkilö.
Keräsen pois Lappeenrannasta järjestäneet henkilöt olivat maanviljelijä Adam Okko sekä tämän pojat Väinö ja Emil. Väinö Okko toimi toisen maailmansodan jälkeen maalaisliiton kansanedustajana.
Selvittämättä on, kuka oli Ristiinan nimismies helmikuussa 1918 ja missä sijaitsi hänen vieraanvarainen kotinsa.
Koitti vihdoin päivä, jolloin minut vietiin punakaartilaisvartijain saattamana ns. vallankumousoikeuden eteen vastaamaan "rikoksista työväenluokkaa vastaan". "Oikeus" oli koolla raatihuoneella. Minulla ei valitettavasti ole muistiinpanoja henkilöistä, jotka muodostivat mainitun raatimiehistön. Muistaakseni siihen kuuluivat ainakin Elias Käkelä, Kaarlo Ketola ja Heikki Torvinen – hyviä tuttaviani ja maltillisina pidettyjä sosialidemokraattien paikallisia johtohenkilöitä. Lyhyehkön harkinnan jälkeen "oikeus" päätti minut laskettavaksi ehdolliseen vapauteen. Tämä merkitsi sitä, etten olisi saanut poistua paikkakunnalta. Mutta asia ei ollut vielä selvä: kun tuomion kuultuani menin poliisiputkaan hakemaan sinne jäänyttä irtaimistoani, kokoontuivat sinne toistaiseksi yhä jäävät vankitoverini ympärilleni ja kyselivät, minkälaista "juttuni" käsittely oli oikeudessa ollut. Kerroin heille asian vaiheet ja ehkä liiankin avomielisesti annoin ohjeita, millä tavoin heidän on vallankumousoikeudessa vuorollaan itseään puolustettava. Tällöin koppimme ovella ollut punakaartilaisvartija, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskusteluamme, kutsui äkkiä kovalla äänellä ja kiroillen kymmenkunta miestä käsittäneen punakaartilaispatrullin kadulta poliisilaitoksen pihalle ja karjui:
"Tämä p....le alkaa agiteerata heti, kun pääsee vapaaksi! Sille on tehtävä lyhyt loppu..."
Samassa hetkessä patrulli kiväärien pistimet minua kohti ojennettuina ympäröi minut. Saavutin itseänikin myöhemmin ihmetyttäneen rauhallisuuden ja sanoin sävyisästi:
"Älkäähän nyt, hyvät miehet, tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Pyydän, että minut viedään takaisin vallankumousoikeuteen." Näin tapahtuikin. Siellä selitin, että vartiosotilaan on tietysti valppaasti hoidettava tehtävänsä, mutta hänelle on nyt sattunut erehdys. Lausuntoni tyydytti raatia ja minut laskettiin lopullisesti ehdolliseen vankeuteen.
Tämän jälkeen maa alkoi polttaa jalkojeni alla. Halusin pian päästä pois Lappeenrannasta. Eräät taipalsaarelaiset ystäväni, mm. maanviljelijä, herrastuomari Okko Taipalsaaren Haikkaanlahdelta ja hänen poikansa, myöhemmin kunnallisneuvos Väinö Okko, olivat neuvotelleet keinoista minun saamiseksi pois Lappeenrannasta. He olivat päättäneet lähettää hevosen kyytimiehineen minua noutamaan heti seuraavana päivänä kun minut oli vapautettu. Kyytimiehenä oli viimeksi mainitun veli, koululainen Emil Okko. Suunnitelmamme mukaan meidän piti hevosella lähteä Maalaisten Osuuskaupan pihalta ajamaan Taipalsaarelle päin. Juuri silloin, kun olimme lähdössä, punakaarti marssi pääkatua linnoitukseen ja olisimme joutuneet sivuuttamaan sen. Ei ollut tehtävissä muuta kuin lykätä lähtöyritys seuraavaan päivään.
 |
Lappeenranta Kauppakatu, venäläinen sotaväki marssimassa paraatissa. (Tuntematon valokuvaaja, 1900–1906. Lappeenrannan museot.)https://lappeenrannanmuseot.finna.fi/Record/musketti_lprmuseot.M40:KUVKVV1908: |
Emil Okko tuli hevosineen hakemaan minua vuorokauden kuluttua uudelleen. Tällöin päätimme noudattaa toisenlaista taktiikkaa. Vaimoni ja minä lähdimme kävellen kaupunginlahden jäälle, jolla punaisilla oli kaksi vartijamiestä. Tuokion kuluttua laskeutui Okko hevosineen kaupungista Kauppakadun rinnettä ja joutui pian jäälle. Me pelkäsimme, että tämä tapahtui liian aikaisin. Kun hän tavoitti meidät, tervehti Okko meitä ikään kuin emme olisi ainakaan vielä samana päivänä tavanneet. Sanoin hänelle: "Onpa hyvä, että pääsemme samassa hevoskyydissä Taipalsaarelle – ehdimme vielä tänä iltana takaisin." Sanoin meidän aikovan mennä käymään Taipalsaaren kirkonkylässä, joka oli punaisten hallussa, mutta todellisuudessa oli tarkoituksenamme ajaa jäitse sivu kirkonkylän Haikkaanlahdelle. Samalla hetkellä tuli luoksemme kaksi punakaartin vartiomiestä; he tarkastivat reen ja totesivat, ettei siinä ollut aseita tai muuta "sotakieltotavaraa". Sanottuani heille henkilöllisyyteni, minkä he myönsivät tuntevansakin, he pyytelivät anteeksi sitä, että heidän "täytyi tarkastaa", ja kohteliaasti he päästivät meidät jatkamaan matkaamme. Keventynein mielin suuntasimme heti, kun punakaartin vartiomiehet olivat jääneet näkymättömiin, ajelumme Haikkaanlahden kylään, joka oli Okkojen kotikylä ja yleensä valkoisen väestön hallussa.
Tulkoon tässä vielä mainituksi, että Emil Okko, pelastajani punakaartin miehityksessä olleesta Lappeenrannasta, otti kolmatta kuukauden kuluttua osaa Savitaipaleen taisteluun. Toukokuussa 1919 hän joutui sotaväkeen, sai espanjantaudin ja kuoli siihen Viipurin sotilassairaalassa. Rohkea, neuvokas nuorukainen jätti jälkeensä miellyttävän muiston.
Seuraavana päivänä maanviljelijä Okko kyyditsi minut Puumalaan – taloa, mihin menimme, en enää nimeltä muista. Talon ovet olivat suljetut. Koputimme pääovelle, ja kun se vihdoin avattiin, oli meitä vastaan ojennettuna kolme ampuma-aseen piippua. Dramaattinen kohtaus päättyi nauruun ja tervetulotoivotukseen. Sisällä olleet sarkatakkiset miehet olivat luulleet meitä punakaartilaisiksi. Samana päivänä jatkoin muiden mukana matkaa Ristiinaan, johon saavuimme illalla. Siellä oli miestä kuin meren mutaa, hevosia ja ajoneuvoja epälukuinen määrä. Minä sain yösijan nimismiehen vieraanvaraisessa, ystävällisessä kodissa. Seuraavana päivänä, joka oli pakkastuiskuinen sunnuntai helmikuun puolivälissä, saavuin Mikkeliin, josta pian oli tuleva valkoisen armeijan päämajan sijaintikaupunki.
______
Frans Keräsen luettelemien vallankumousoikeuden jäsenten kohtalo oli se, joka odotti tuhansia sodan hävinneellä puolella toimineita.
Elias Käkelää, joka oli ollut kansanedustajana, ei pidetä varsinaisesti punakaartien toimintaan osallisena, mistä huolimatta valkoiset vangitsivat hänet huhtikuun lopulla 1918. Wikipedia-tietojen mukaan hän joutui useista mielivaltaisista teloituksista tunnetun suojeluskuntalaisen Uno Sereniuksen surmaamaksi Lappeenrannan linnoituksessa 29.4.1918. Lappeenrannan kaupungin verkkosivusto tietää kertoa, että myös Kaarlo Ketola ammuttiin.
Wikipedian luettelo punakaartilaisista mainitsee Heikki Torvisen olleen Lappeenrannan punakaartin esikuntapäällikkö. Hänetkin ammuttiin keväällä 1918. Toisaalla kerrotaan, että Kansan Ääni -lehden latojana tominut Heikki Torvinen teloitettiin Lappeenrannassa. Kysymyksessä lienee sama henkilö.
Keräsen pois Lappeenrannasta järjestäneet henkilöt olivat maanviljelijä Adam Okko sekä tämän pojat Väinö ja Emil. Väinö Okko toimi toisen maailmansodan jälkeen maalaisliiton kansanedustajana.
Selvittämättä on, kuka oli Ristiinan nimismies helmikuussa 1918 ja missä sijaitsi hänen vieraanvarainen kotinsa.
Kommentit
Lähetä kommentti