Elsan vieraana
Uuno Hannula
Uuno Hannula tuli tietoisuuteeni, kun Yle esitti 1970-luvun lopussa tv-sarjan Sodan ja rauhan miehet. Meillä sitä katsottiin tiiviisti. Isäni huomio kohdistui ennen kaikkea Hannulan hahmoon, jota esitti Heikki Nousiainen.
Miksi meillä oltiin kiinnostuneita Hannulasta? Uuno Hannula ja häntä yhdeksän vuotta nuorempi isoäitini Elsa Säippä-Keränen olivat pikkuserkkuja, minkä lisäksi he olivat sukua myös Hannulan puolisolle Ellille. Tämä oli omaa sukua Öfverberg, ja niin olivat myös Elsan äiti Aura ja Uuno Hannulan äiti Anna. Elli ja Aura Öfverberg olivat sisarpuolia ja Hannulan äidin serkkuja, eli ensin mainittu oli Elsan tätipuoli. Kuulostaa sekavalta, pitäisi ehkä piirtää avuksi sukupuu, mutta tuo selittäköön, miksi Hannulat olivat osa isoäitini elämää.
 |
| Öfverbergin tytöt Elli, Anna ja Martta. Elli syntyi 1899. |
Uuno Hannula ei kirjoittanut muistelmiaan ja uteliaiden jälkipolvien harmiksi tuhosi pariinkin otteeseen arkistoaan, ensin Saksan joukkojen alta 1944 ja myöhemmin eläkkeellä ollessaan. Hänestä ei ollut kunnollista elämäkertaa ennen kuin Arvo Myllymäen Punamultamies ilmestyi vuonna 2018. Se on välttämätön teos etenkin lukijalle, joka haluaa tietää Hannulan toiminnasta valtakunnan politiikassa, toisin sanoen kansanedustajana ja ministerinä. Annikki Kariniemen vuonna 1975 julkaistu Uuno Hannula – mies pohjoisesta, on anekdootteihin pohjautuva, kohdettaan myötäkarvaan silittävä luonnekuvaus, jossa tämä valjastetaan myös vetämään aluepoliittista ahkiota. Kyllä sekin Hannulalta luonnistuu, jopa postuumisti, mutta lukija aavistaa, että paljon jää kertomatta. Karinimen kirja on kuitenkin ainut, joka lainkaan paljastaa meille Hannulaa yksityishenkilönä. Uuno Hannulan ja Pohjolan Sanomien vuosikymmeniä kestänyt kytkös kerrotaan ansiokkaasti Pentti Jussilan vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessa Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa – Pohjolan Sanomien yhdeksän vuosikymmentä. Lähdeluettelossa mainitsen muitakin teoksia, joista löytyy tietoa Hannulasta.
Kerron tässä julkaisussa Uuno Hannulan elämästä ja urasta sen verran, että hänen eri esiintymisensä Elsan vieraskirjassa sijoittuvat historialliseen yhteyteensä, mutta suosittelen Myllymäen ja Jussilan teoksia niille, joita aihe alkaa oikein kunnolla kiinnostaa.
Hannula syntyi Alatorniolla vuonna 1891, mutta Kemi sai keskeinen aseman hänen elämässään. Siellä hän pääsi ylioppilaaksi 1912. Historian yliopisto-opinnot Helsingissä jäivät pian kesken, sillä sanomalehtimiehen työt veivät impulsiivisen nuorukaisen mennessään, samoin aktivismi Suomen itsenäisyyden puolesta. Hannula oli jo varhain tunnettu suorasanaisuudestaan ja omapäisyydestään. Marraskussa 1917 hän nousi Pohjolan Sanomien päätoimittajaksi. Lehti oli tuolloin vielä hengeltään nuorsuomalainen.
 |
| "Sotilaspoika 1918." Uuno Hannula nuorena suojeluskuntalaisena. |
 |
| Uuno Hannula ja Elli Öfverberg menivät naimisiin 1919. Tässä Elli vuonna 1927. |
Uuno Hannula jatkoi 1920-luvulla suodattamatonta kirjoittamistaan, mikä vei hänet tukkanuottasille valtaa pitävien tahojen kuten Kemi-yhtiön, alueen mahtitekijän, tai viranomaisten kanssa. Oulun maaherra Matts von Nandelstadh oli yksi vakiokohteista. Hannula räksytti usein viranomaisten leväperäisyydestä ja epäjohdonmukaisuudesta kieltolain valvonnassa. Toisia rikkojia kohdeltiin ankarasti, toisia ei. Maalaisliitolle kieltolaki oli iso asia. Kärkevä kirjoittelu toi päätoimittajalle neljä kuukautta linnaa 1924, mutta sen hän käänsi voitokseen. Peräpohjolan väestö koki hänet yhä selvemmin puolustajakseen.
Tuohon aikaan lehdistön ja nimenomaan päätoimittajien asema politiittisina toimijoina oli aivan muuta kuin nykyään. Lehdet olivat puolueiden toiminnan ydintä maakunnissa, ja Pohjolan Sanomat oli paitsi henkeen ja vereen peräpohjalainen myös asemoitui yhä vankemmin talonpoikien puolelle. Kemi-yhtiön johto puolestaan piti sitä vasemmistohenkisenä eli tulkitsi sen pitävän työväen puolta. Kemi oli varsin punainen kaupunki. Tulevina vuosina Hannulaa pidettiin toisaalta maalaisliiton vasemman laidan edustajana, toisaalta liberaalina. Hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1927. Ura kansanedustajana oli jatkuva yli seitsemäntoista vuotta, mutta sinäkin aikana hän laati suurimman osan lehden pääkirjoituksista.
Maisteriksi Hannula valmistui vuonna 1931. Näihin aikoihin Pohjolan Sanomat oli siirtynyt pitkälti hänen omistukseensa ja sillä oli alueellisesti vankka asema, mutta Rovaniemellä oli alkanut ilmestyä vakava kilpailija, niin ikään maalaisliittoon sitoutunut Lapin Kansa.
Aluksi Hannula oli melko näkymätön joskin omapäinen, ryhmäkuria uhmaava maalaisliiton kansanedustaja. Hän muuttui hyvin näkyväksi 1930-luvun alussa, kun IKL:n ja Lapuan liikkeen harjoittama oikeistoradikalismi uhkasi yhteiskuntajärjestystä. Tinkimättömänä laillisuusmiehenä Hannula oli sen näkyvimpiä vastustajia, mikä teki hänestä valtakunnallisesti tunnetun. Missä on raja, kysyi hän 10.4.1930.
 |
| Elsa vuonna 1934. |
Uuno Hannula oli 42-vuotias kansanedustaja ja yksi maan tunnetuimmista päätoimittajista kirjoittaessaan ensimmäistä kertaa nimensä vieraskirjaan, jota Elsa oli alkanut pitää kaksi vuotta aiemmin. Vierailun ajankohta, 18.3.1934, oli kiinnostava sekä Hannulan että Elsan puolison, Etelä-Suomen Sanomien päätoimittajan Frans Keräsen kannalta. Tuona iltana Lahden Aleksanterinkatu 13:ssa oli paikalla myös Lapin Kansan päätoimittaja Lauri Kaijalainen, joka oli Hannulan tavoin maalaisliiton kansanedustaja. Kaijalainen oli jopa ollut lyhyen aikaa Hannulan sijainen Pohjolan Sanomissa, kun tämä oli istunut tuomiotaan. Frans Keränen puolestaan oli vielä muutama vuosi aiemmin ollut edistyspuoleen puoluesihteeri. Mikä toi yhteen kolme maltillista porvaristoa edustavaa päätoimittajaa? Vastaus on Neuvostoliitto. Mutta sanoinko "maltillista"? Palaan tähän alempana.
Ulkoministeriö oli helmikuussa kutsunut suomalaisten sanomalehtimiesten (kaikki tosiaan olivat miehiä) ryhmän tutustumismatkalle Neuvostoliittoon. Kutsu oli mennyt 18 lehdelle sekä STT:lle, ja matkalle haluttin nimenomaan päätoimittajia. Kun heihin ynnättiin ulkoministeriön edustajat ja oppaat, matkaan oli lähdössä 24 henkeä. Kyseessä oli Neuvostoliiton aloite, ja se oli halukas hoitamaan kaikki kustannukset, mutta porvarillisille lehdille asia oli arka. Ne eivät halunneet ottaa vastaan lahjamatkaa bolševistihallinnolta, joten matkakustannukset otettiin vientiluoton varoista. Maaliskuun puolivälissä kaikki oli jo lyöty lukkoon ja osallistujat valittu. Ehkä kolmen kopla kokoontui Lahteen keskustelemaan muun muassa siitä, minkälaista julkisuuslinjaa oli syytä noudattaa.
Lehtimiesten Neuvostoliiton-matka tehtiin 5.–18.4., ja se suuntautui Leningradiin, Moskovaan, Jaltaan, Sevastopoliin, Harkovaan ja Dneprin suurelle vesivoimalaitokselle. Mielenkiintoista paikkoja myös vuoden 2022 perspektiivistä. Neuvostoliitto halusi esitellä saavutuksiaan teollisuuden, maatalouden ja taiteen alalla.
Retkikunta matkusti kahdessa sen käyttöön luovutetussa makuuvaunussa. Hannulan hyttitoveri oli juuri Kaijalainen. Jälkimmäinen mainitsi matkasta kertovissa pakinoissaan Hannulan joitakin kertoja. Pohjolan Sanomien päätoimittaja oli kuulemma koettanut sekä Pietarissa että Moskovassa tehdä tilaa matkalaukkuunsa ”unohtamalla” yhden kirjan hotelliin, mutta kummallakin kerralla se oli odottamassa häntä junanvaunussa. Krimillä Hannula taasen oli kieltäytynyt maistamasta ostereita arvellen, että ne tulevat saman tien ylös. Kaijalainen söi niitä hänenkin puolestaan.
Matkan jälkeen useimmat osallistujat julkaisivat artikkeleita näkemästään ja kokemastaan, osa omalla nimellään, osa nimimerkillä. Hannula ei kuitenkaan julkaissut omia kirjoituksiaan. Sen sijaan Kaijalaisen matkaa koskevia pakinoita, nimimerkillä Olli-Pekka kirjoitettuja, julkaistiin Lapin Kansan lisäksi muissakin maalaisliittolaisissa lehdissä, muun muassa juuri Pohjolan Sanomissa. Pohjolan Sanomissa julkaistiin matkan jäljiltä noiden lisäksi vain artikkeli "Lentävä agitatiohirviö". Oli syy Hannulan vaitioloon mikä hyvänsä, vierailu itänaapurissa oli hänestä varmasti tavattoman kiinnostava. Hän oli jo pitkään ollut kiinnostunut ulkosuhteista ja lisäksi osasi kieliä, muun muassa ranskaa ja venäjää. Anglofiiliksi häntä kuitenkin tavallisimmin mainitaan. Kaikki tuollainen suuntautuminen oli harvinaista maalaisliiton piirissä. Olikin pelkästään luontevaa, että hän oli kuulunut jo vuodesta 1929 lähtien eduskunnan ulkoasianvaliokuntaan. Myllymäen mukaan Hannula kertoi kyllä vaikutelmiaan Neuvostoliitosta omalle eduskuntaryhmälleen, joka naureskeli ivallisesti, kun kaikki kerrottava ei ollutkaan kielteistä. Punatauti oli kuulemma tarttunut nopeasti. Palautettakoon tässä kohdassa mieliin, että Hannula oli aina jyrkkä kommunismin vastustaja.
Mielenkiintoinen seikka on, että Hannula ja Kaijalainen eivät olleet maalaisliittolaisuudestaan ja Kaijalaisen Pohjolan Sanomissa tekemistä työrupeamista huolimatta samojen periaatteiden miehiä. Kun Lapuan liike kohosi, Hannula oli ollut aivan ensimmäisten joukossa kirjoittamassa, että vaikka kommunismia pitääkin vastustaa, ei laittomuuksiin missään tapauksessa pidä mennä. Hänen pääkirjoitustensa sävy koveni nopeasti, ja vihanpito eskaloitui niin, että Hannulan muiluttamista rajan yli vakavissaan puuhattiin. Häntä tultiin hakemaan kahdesti, mutta hän ei ollut paikalla. (Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut kalassa.) Lapualaisten silmissä hän oli punikki. Sen sijaan Lapin Kansa Kaijalaisen johdolla oli asettunut tukemaan Lapuan liikettä, Hannulan mukaan peräti ”täydellisesti” sen puolelle. Keväällä 1933 Hannula oli laatinut Lapuan liikettä vastustaneen pamfletin nimeltään ”Me teemme mitä tahdomme”. Siitä otettiin peräti 16 000 kappalen painos. Sillä oli ollut merkittävä osa taistelussa laillisuuden puolesta, ja tuotti se Hannulalle tulojakin. Julkaisun kieli on hannulaismaisen nasevaa. Hannula ja Kaijalainen eivät kai kuitenkaan olleet avoimesti toistensa vastustajia kun mahtuivat samaan hyttiin.
Hyttitoverit ovat oheisessa kuvassa tupakkatauolla Neuvostoliitossa, Hannula vasemmalla ja Kaijalainen piippu suussaan. Kolmas kuvasta tunnistamani on Uuden Suomen Väinö Vatanen oikealla. Toinen henkilö vasemmalta saattaa olla Viipurin maalaisliittolaisen lehden Maakansan päätoimittaja Eero Lappalainen. Kuva on albumista, jollaisen ulkoministeriö lahjoitti osallistujille.
1930-luvulla Hannulan kiinnostus kansainvälisiin asioihin näkyi muun muassa vuoden 1935 pääkirjoituksina, joissa hän ilmaisi huolestumisensa Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta. Hän pelkäsi Suomen jäävän vaarallisen yksin. Noina vuosina hän osallistui Suomen valtuuskuntaan useissa kansainvälisissä kokouksissa, myös Kansainliitossa, jonka innokas kannattaja hän Britannian ja Yhdysvaltain ystävänä oli. Toisaalta hän joutui todistamaan demokraattisten länsimaiden voimattomuutta diktatuurien edessä. Hän päätyi kannattamaan pohjoismaisen yhteistyön voimakasta tiivistämistä.
Hannulan tunnettuus ja arvovalta olivat kasvaneet laillisuustaistelun aikana. Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen hallitusta muodostanut Kyösti Kallio pyysi hänet pääministerin sihteeriksi, ja kun Kallio vähän myöhemmin valittiin presidentiksi, Hannulalle tuli merkittävä osa hallitusneuvotteluissa. Niiden päätteeksi hän päätyi, ja varmasti halusikin, opetusministeriksi maan ensimmäiseen muttei suinkaan viimeiseen punamultahallitukseen. Sivistys- ja kulttuuriasiat olivat aina kiinnostaneet häntä, kertoo Myllymäki. Hannula oli pitkälti neuvotellut hallitusohjelman SDP:n Aleksi Aaltosen kanssa. Sattumoisin Aaltonen oli myös ollut vuoden 1934 Neuvostoliiton-matkalla, viipurilaisen Kansan Työn päätoimittajan ominaisuudessa. Lehtimiehillä oli merkittävä asema poliikan huipulla asti.
Seuraava vieraskirjassa noteerattu Uuno Hannulan vierailu Lahdessa on kirjattu 30.1.1938, ja kyseessä olivat isäni ristiäiset. Mukana oli luonnollisesti myös Elli Hannula. Alkuvuodesta 1938 Uuno Hannula oli toiminut Cajanderin hallituksessa opetusministerinä lähes vuoden. Säilyneissä muistiinpanoissaan Elsa kirjoittaa: Jo lauantai-iltana [29.1.] saapuivat ”kunniavieraat” Elli ja Uuno Hannula. Uuno, opetusministeri, alkaa tulla kuuluksi matkoistaan – pistäytyi tänne Lahteen Unkarin ja Puolan matkojensa välillä. Majoitin heidät Paavon luo, ”entisen kaupunginjohtajan”, joka perjantai-iltana, Kallen päivänä 29/1 38 radiossa kuulutettiin nimitetyksi valtiollisen poliisin päälliköksi.
Paavo on Elsan veli Paavo Säippä, joka tosiaan juuri tuolloin jätti Lahden kaupunginjohtajan tehtävän ja siirtyi Ratakadulle Helsinkiin. Hannuloiden nimet ovat kuvan alla ensimmäisinä, mutta olivatko he myös kummeja? Eivät. Elsa kirjoitti edelleen: Opetusministeri ei kelvannut kummiksi, kun on rippikoulun käymätön! Oli itsepäinen jo silloin!
Kummeja kyllä piisasi, kaikkiaan kuusitoista. Kaksi heistä oli Elsan opettajakollegoita Lahden tyttölyseosta, matematiikan opettaja Aili Noponen ja kuvaamataidon opettaja Maija Värri, joka vastasi vieraskirjan kuvituksesta tuona päivänä ja monesti muulloinkin. Elsan muualle kirjoittamasta kuvauksesta tiedän, että Elli Hannula oli käynyt Elsan luona Helsingissä sairaalassa synnytyksen jälkeen ja jonkin kerran jopa vienyt maitoa äidin luota Mehiläisestä Marian sairaalaan, jonka keskososastolle lapsi oli otettu joksikin aikaa.
Outoa kyllä, Elsan albumeista ei löydy kuvia hänen ainoan lapsensa ristiäisistä, vaikka lukuisista muista säippäläisten perhejuhlista on kuvia, ja osassa niistä näkyy Uuno Hannula. En julkaise niitä tässä.
Ministeriksi tultuaan Hannula jätti väliaikaisesti päätoimittajan tehtävät, mutta hän saattoi olla turvallisin mielin ainakin sikäli, että vuonna 1938 Sanomalehtiosakeyhtiö Pohjolan tilinpäätös oli ensimmäistä kertaa historiansa aikana voitollinen, aavistuksen verran. Mainittakoon tuosta vuodesta vielä, että 12. päivä kesäkuuta Hannula piti puheen opetusministerin ominaisuudessa Helsingin Olympiastadionin vihkiäisissä. Hän ei perustanut kilpaurheilusta.
Lapin lääni erotettiin Oulun läänistä 1938, eli vasta tästä eteenpäin Hannula oli Lapin läänin kansanedustaja.
Myöhemmin ministeriaikanaan Hannula ei kaiketi vieraillut Lahdessa, eikä se ole mikään ihme. Pian koittivat Neuvostoliiton Suomelle esittämät aluevaatimukset, joista kieltäydyttiin. Seurasi talvisota. Vaikeaa aikaa myös maan hallitukselle. Hannula oli opetusministerinä kahdessa peräkkäisessä hallituksessa tuona aikana ja tuli tunnetuksi härkäpäisen jyrkästä linjastaan Moskovan rauhanehtoihin. Hän olisi halunut Suomen hyväksyvän länsivaltojen avun ja jatkavan taistelua. Näkemyksessä voi havaita periaatteellista johdonmukaisuutta, mutta käytännössä se oli uhmakasta ja naiivia idealismia henkilöltä, joka kuului parhaiten tilanteen tasalla oleviin koko maassa. Kun Suomi päätyi hyväksymään Neuvostoliiton rauhanehdot, hän jätti hallituksen 27.3., kuten teki myös karjalainen puolustusministeri Niukkanen, joka niin ikään oli vastustanut rauhantekoa.
Kaikesta huolimatta Hannula oli ulkoasianvaliokunnassa jälleen välirauhan ja jatkosodan aikana, osan aikaa jopa sen varapuheenjohtajana. Todellisuudessa hän kuitenkin oli joutunut päätöksenteon ulkokehälle, sillä välirauhan ja jatkosodan ajan eduskunta ja jopa hallitus sen ydinryhmää lukuun ottamatta olivat melko lailla sivussa päätöksenteosta. Saksalaisten joukkojen saapuminen Pohjois-Suomeen tuli ilmoitusasiana, mistä Hannula kimpaantui.
Jatkosodan aikana Uuno Hannula jatkoi kansanedustajana ja Pohjolan Sanomien päätoimittajana, mutta sodan alussa tämä reservin luutnantti ylennettiin kapteeniksi ja kutsuttiin sotavankileiri no. 9:n päälliköksi. Sillä oli useita alaleirejä ja muita pisteitä. Vankien määrä räjähti nopeasti käsiin, ruoasta oli suuri pula ja kulkutaudit levisivät huonoissa oloissa. Suomen sotavankihuolto oli jatkosodan alkuvaiheissa yleensäkin kelvotonta. Myös Hannulan johtamalla leirillä vankeja kuoli sadoittain, vaikka hän koetti parantaa olosuhteita. Hannula oli ilmeisen järkyttynyt ja katsoi ponnisteluistaan huolimatta täysin epäonnistuneensa. Terveyskin taisi reistailla. Elina Sana kirjassaan Luovutetut omistaa asialle lyhyen luvun ja sisällyttää kirjaansa Hannulan eronpyyntökirjeen. Eron hän myös onnekseen sai vuoden 1942 alussa. Leiripäällikön tehtävästä hän sai siirron suojeluskuntapiirin esikuntaan ja sitten valistusupseeriksi Aunukseen, mutta jo kesällä 1942 hänet kotiutettiin vanhempaan ikäluokkaan kuuluvana.
Elli Hannula teki vierailun Elsan luokse keskellä jatkosotaa, 2.9.1942. Vieraskirjan edellisistä ja seuraavista merkinnöistä käy ilmi, että Elsa ja Kalle-poika oleilivat tuolloin kesämökikseen kutsumassa paikassa Ylitornion Alkkulassa. Elli Hannulan mukana olivat Maila Ylävaara ja Mirjami Tuovinen, ja kaikki ovat kirjanneet kotipaikakseen Kemin. En tiedä kahdesta muusta henkilöstä mitään, mutta osa Öfverbergeistä oli suomalaistanut nimensä Ylävaaraksi. Sukulaisuus ei ole mahdoton ajatus. Uuno ei ollut mukana vierailulla, vaan ilmeisesti hän oli kiireisenä jälleen politiikan pyörteissä.
Uuno Hannula, joka talvisodassa oli halunnut Suomen tukeutuvan länsivaltoihin ja jatkavan taistelua, ryhtyi jatkosodan kestäessä päinvastoin vaatimaan Suomen irtautumista sodasta Saksan rinnalla. Hänestä tuli tässä mielessä opposition edustaja sekä suhteessa hallitukseen että maalaisliiton eduskuntaryhmään, jossa usko Saksan voittoon eli varsin pitkään. Hannula sen sijaan oli muodostanut kielteisen käsityksen natsi-Saksasta jo käydessään siellä 1933 ja ilmaissut näkemyksensä kirjoituksissaan. Kesällä 1943 Hannula oli Eljas Erkon kanssa perustamassa Suomalais-Amerikkalaista Yhdistystä ja hänet valittiin sen varapuheenjohtajaksi. Samoihin aikoihin hän oli yksi niin sanotun kolmenkymmenenkolmen kirjelmän allekirjoittajista, jotka vaativat Suomen irtautumista sodasta ja olivat huolissaan suhteiden heikentymisestä Yhdysvaltoihin. Kirjelmä oli tarkoitus pitää salaisena, mutta se vuoti Hufvudstadsbladetiin, mistä seurasi kohu. Saksaa hanke ärsytti, joten rauhanoppositiolaisia saatettiin syyttää liittolaissuhteen vaarantamisesta. Muita allekirjoittajia olivat muun muassa Frans Keränen ja aiemman julkaisuni keskushenkilö Sylvi-Kyllikki Kilpi. Kekkonen oli mukana mutta jätti allekirjoittamatta.
Vuonna 1944 Hannula tietenkin kannatti Suomen irtautumista sodasta, mutta kesän suurhyökkäyksen aikana hän halusi Suomen neuvottelevan vasta kun olisi saavutettu suosiollinen rintamatilanne. Hän kannatti Mannerheimia tasavallan presidentiksi elokuun alussa, mikä ei ollut ihme, sillä hän oli toivonut tätä Rytin tilalle jo edellisvuonna ja ollut mukana epärealistisessa junailussa asian saavuttamiseksi.
Syksy 1944 oli Pohjois-Suomelle hämmentävää aikaa. Suomen ja Neuvostoliiton vihollisuudet päättyivät tulitaukoon 4.--5. syyskuuta, ja välirauha solmittiin 19.9. Suomelle annettiin vain kymmenen päivää aikaa riisua Pohjois-Suomessa olleet saksalaisjoukot aseista, 15.9. mennessä. Tehtävä oli mahdoton. Käytännössä Neuvostoliitto pakotti Suomen sotimaan saksalaisia vastaan. Vihollisuudet aloivat varsinaisesti vasta 1.10., kun suomalaiset koukkasivat meritse ja nousivat maihin Torniossa. Tällä välin oli ehditty jo evakuoida suuri osa Lapin asukkaista Pohjanmaalle ja Ruotsiin. Evakuointi aloitettiin Itä-Lapista, Koillismaalta ja Kainuusta, josta väestöä alettiin saksalaisten avustamana siirtää pois jo syyskuun alussa. Ei Suomen ja Saksan sotatoimien vaan Neuvostoliiton varalta. Pelättiin neuvostojoukkojen tulevan rajan yli saksalaisten perässä, ja paikoin ne tulivatkin. Vähitellen evakuointikäsky ulotettiin lännemmäksi, ja 15.9. lähtien evakkoja alkoi siirtyä joukoittain Ruotsiin, mitä kokemusta Rosa Liksom eli Anni Ylävaara, hänkin Öfverbergien sukua, romaanissaan Väylä hyvin kuvaa, mutta aivan Tornionjokivarressa tilanne oli sekava. Sinne evakuointimääräys ei koskaan ulottunut. Osa väestä kuitenkin omaehtoisesti siirtyi joen toiselle puolelle, usein vain siksi kunnes tilanne oli rauhoittunut eli saksalaiset vetäytyneet.
 |
| Saksalaisten tiedonanto väestölle. Huutomerkki on varmasti Elsan lisäämä. |
Mikä oli Uuno Hannulan tilanne syys–lokakuussa? Kariniemen mukaan hän oli jo silloin Kemiin perustetun tiedonantotoimiston päällikkö, tehtävänään yhteydenpito hallitukseen, evakuoinnista vastaaviin viranomaisiin ja maakuntaan, mutta todellisuudessa nimitys tapahtui vasta lokakuun puolivälissä. Myllymäen mukaan kansanedustaja Hannula halusi jäädä alueelle tilanteen kiristyessä ja teki juuri tuolloin rauhoittelukierroksen useille paikkakunnille sisäministeri Hillilän pyynnöstä. Hän oli mitä luultavimmin tuolla asialla Ylitorniolla, kun hän kävi Elsan luona 26.9. Mukana olivat jääkärieverstiluutnantti Armas Arajuuri, aikaisemmalta nimeltään Ahlroth, ja Aarne Hedberg. Nettitietojen mukaan Arajuuri oli syksyllä 1944 Länsi-Pohjan suojeluskuntapiirin päällikkö. Vieraskirjan Hedberg lienee sama kapteeni Hedbedg, joka vain joitakin päiviä myöhemmin antoi merkittävän panoksen suomalaisten maihinnnousulle Tornioon katkaisemalla saksalaisten puhelinyhteydet muualle. Ilmeisesti Arajuuri on kirjoittanut vieraskirjaan ”Tilanteeseen tutustumassa 26.9.-44”.
Tilanteeseen todella sopi tutustua. Tornion ja Ylitornion ylityspaikkoja pitkin varmasti edelleen virtasi väkeä lehmineen ja hevosineen Ruotsin puolelle evakkoon. Neljä päivää myöhemmin peli koveni, kun vihollisuudet puhkesivat juuri Torniossa, ja maa alkoi polttaa Hannulankin jalkojen alla. Tämä oli Lapin sodan ainut vaihe, jossa saksalaiset kajosivat suomalaisiin siviileihin. He alkoivat ottaa Kemissä ja Rovaniemellä panttivankeja, mieluiten merkittävässä asemassa olevia miehiä. Lienee kiistatonta, että Hannula oli kärkinimiä vangittavien listalla, ehkä jopa hengenvaarassa, kuten hänen elämäkerturinsa uskovat. Saksalaiset toki vapauttivat panttivangiksi ottamansa 232 suomalaista vajaan kahden viikon päästä Jaatilan kylässä. Joka tapauksessa Hannula sai lokakuun ensimmäisenä päivänä vinkin saksalaisten tulosta ja onnistui piiloutumaan. Piiloleikkiä kesti yli viikon. Kariniemellä on seikkaperäinen selostus noista päivistä, joiden päätteeksi Kemin ratapiha ja satama oli tuhottu, samoin Kemijoen sillat, vaikka itse Kemin kaupunki asuintaloineen kuten myös Tornio säilyi vähäisin vahingoin.
Elsa kirjoitti vieraskirjaansa Hannulan, Arajuuren ja Hedbergin nimien alle seuraavasti.
Tornion taistelu alkoi 30/9 klo 13. Kallen kanssa olimme Ruotsiin evakuoituina – Matarengin Plantingilla – 7/10–21/10. Kallen vein sitten junalla Ruotsin puolta Haaparantaan ja palasin itse Alkkulaan. 14/10 tuli Paavo Luppiosta Matarenkiin ja haki meidät eräältä korkealta parvekkeelta seuraamaan Aavasaksan tehtaiden palosta näkyvää valtavaa roihua – täsmälleen vuotta aikaisemmin sen myös oli tuli tuhonnut.
Aavasaksan tehtaat olivat Säipän vuosina 1931–1952 omistamat tiilitehdas ja saha, jotka sijaitsivat kohdasssa, josta Tengeliönjoki lähtee tekemään kaarrettaan ympäri Aavasaksan ennen yhtymistään Tornionjokeen. Saksalaiset polttivat vetäytyessään ainakin tiilitehtaan. ”Matarengin Planting” viittaa ainakin Karl Oskar Plantingiin, joka kuoli hyvin pian, 19.10.1944. Elsa on liimannut vieraskirjan tähän kohtaan kuolinilmoituksen.
Vuosina 1935–1939 Tornioon oli rakennettu Tornionjoen ylittävä maantiesilta, jonka nimi oli aluksi vain epävirallisesti Hannulan silta, myöhemmin virallisestikin. Uuno Hannula keksi syyskuun lopulla 1944 keinon, jolla estettiin saksalaisia räjäyttämästä silta, vaikka he olivat jo ehtineet sen miinoittaa. Hän hälytti Ruotsin lehdet asialle. Kun ne olivat uutisoineet räjäytyksen olevan uhka myös Haaparannalle, tuli Berliinistä asti määräys poistaa panokset. Saksa ei halunnut ärsyttää Ruotsia tässä vaiheessa sotaa. Oheinen kuva on postikortista, jonka Elsa sai 1954.
Uuno Hannulasta tuli Lapin läänin virkaa toimittava maaherra joulukuussa 1944, jolloin hän jätti sekä Pohjolan Sanomien päätoimittajan että kansanedustajan tehtävät. Päätoimittajaksi nousi Veli Siikala. Jo sitä ennen oli alkanut Lapin jälleenrakennus, jonka organisoinnissa Hannulalla oli heti keskeinen asema. Se oli hänen suurtyönsä maaherrana ja siinä hän oli omimmillaan. Myllymäki kertoo: ”Uuno oli täynnä tarmoa ja sitä hävitetty Lappi tarvitsi. Kansa luotti häneen, omassa piirissä syntyneeseen ja kasvaneeseen Länsi-Lapin mieheen. Maaherran luokse oli virka-asioissa matala kynnys. Vaikka Hannula ei malttanut monta tuntia päivässä virkahuoneessaan istua, läänin asukkailla oli mahdollisuus tavata maaherransa vaikkapa aivan kotiovellaan Uunon matkatessa jokaisessa Lapin kolkassa.”
Jälleenrakennukseen osallistui tavalla tai toisella useita julkishallinnon osia ja niiden kanssa yhteistyössä toimivia muita organisaatioita. Hannulan aloitteesta perustettiin Lapin maakuntaliitto, jota kautta hän vaikutti merkittävällä tavalla. Hän oli jäsenenä useissa eri elimissä, joista osa oli hyvin lyhytaikaisia, ja teki yhteistyötä monien muiden kanssa. Jälkimmäisistä haluan nostaa esiin yhden Pohjois-Suomeen paljon apua toimittaneen tahon, United Nations Relief and Rehabilitation Administrationin eli UNRRA:n. Kansan suussa nimi vääntyi Unraksi, Undraksi tai Untraksi. Valtaosa sen rahoituksesta tuli Yhdysvalloilta, ja apu käsitti kaikenlaista ruoasta vaatteisiin ja maanviljelystarpeista kuorma-autoihin. Suomessa sitä kanavoitiin SPR:n avulla, jonka piirihallituksen puheenjohtaja Hannula oli. Myös Yhdysvaltain kveekareilta tuli apua. Tällä tavoin Suomi sai yhdysvaltalaista apua, vaikka Marshall-avusta kieltäydyttiin.
Asuintalojen ja -rakennusten jälleenrakennus oli hoidettu käytännössä neljässä vuodessa. Julkisyhteisöiden osalta prosessi jatkui 1950-luvulle.
Hannulan toiminta sotavankileirin päällikkönä nousi esiin pian sotien jälkeen, kun hän oli ehdolla varsinaiseksi maaherraksi. Kemi oli nyt SKDL:n vahvaa tukialuetta, ja kaupungin kommunistit masinoivat hänestä ”kuulopuheen” perusteella kaksi sotarikosilmiantoa, jotka tutkittiin ja todettiin aiheettomiksi. Samalla laitavasemmiston lehdistö tarttui uudessa voimantunnossaan vankileiriaikaan ja koetti maalata Hannulasta natsin, sotavankien tapattajan. Tämä jälkikäteen katsottuna hirtehinenkin kampanja ei saavuttanut tavoitettaan, vaan tasavallan presidentti Paasikivi asettui hyvin selvästi Hannulan tueksi ja nimitti hänet maaherraksi 5.9.1947. Kysymys talvisodan rauhasta oli saanut Paasikiven suhtautumaan viileästi Hannulaan, mutta sen jälkeen hänen näkemyksensä Peräpohjolan miehestä oli korjautunut.
Vasemmisto ei keksinyt tarttua siihen luultavasti ainoaan Hannulan toiminnan puoleen, jossa todella oli kyseenalaisia aineksia: hän istui maaherrana ollessaankin Sanomalehtiosakeyhtiö Pohjolan johdossa, tosin palkatta. Tästä olisi saattanut löytää sekä intressiristiriidan että työajan käyttöön liittyviä kysymyksiä. Ei ole syytä epäillä Hannulan laiminlyöneen velvollisuuksiaan maaherrana tai hankkineen kyseenalaista etua, mutta hänen omapäinen ja virkatien usein ohittava tapansa toimia ei ollut aina muodollisesti moitteeton. Mainittakoon, että Elsan veli Paavo Säippä oli todistamassa näitä asioita hyvin läheltä, sillä hän istui samaisessa lehtiyhtiön johtokunnassa vuodet 1943–1951.
Jälleenrakennuksen tultua pääosin valmiiksi Hannula ajoi tarmokkaasti maakunnan koulutuksen, kulttuurin ja talouselämän kehittämistä omavaraisuusohjelmallaan. Osin tämän työn seurauksena Lapin hallinnollinen ja taloudellinen painopiste siirtyi Rovaniemelle. Ironista kyllä, lehtirintamalla se vaikutti Pohjolan Sanomien pahimman kilpailijan Lapin Kansan eduksi. Maaherran asemansa takia Hannulatkin olivat joutuneet muuttamaan Kemistä Rovaniemelle marraskuussa 1947.
Maaherra Hannula laittoi nimensä Elsan vieraskirjaan kolmesti, joka kerta Ylitorniolla, jonne Elsa oli Kalle-poikansa kanssa asettunut ja sodan jälkeen rakennuttanut talonkin, Elsassin. Vierailuista kaksi sijoittuu vuodelle 1950, kumpikin Ellin kanssa. Tarkemmin sanottuna Uuno ei kirjoittanut nimeään ensimmäisellä vierailulla 29.5., vaan sen teki hänen puolestaan Elli. Hän kirjoitti:
Elli & Uuno Hannula kävivät 29/5 50 paluumatkalla Pellon Yhteiskoulun talonvihkiäisistä.
Maaherraparin velvollisuuksiin kuuluivat tuollaiset tapahtumat. Parakeissa alkuaikansa toimineen Pellon yhteiskoulun silloinen rehtori ja äidinkielen opettaja oli aikansa pienimuotoinen julkkis, Erkki Tiesmaa, laulujen sanoittaja ja mies, joka oli ollut asekätkennästä pidätettynä. Häntä ei kuitenkaan tuomittu. Tunnetuin hänen kappaleistaan on Eldankajärven jää. Hänestä tuli ajan mittaan Pellossa varsin iso nimi. Uuden koulurakennuksen vihkiäisjuhlaan oli osallistunut tuhatkunta ihmistä, ja koulun nimeksi ilmoitettiin Ahjo. Kuriositeettina mainittakoon, että viisi vuotta myöhemmin Tiesmaa opetti Pellossa tämän kirjoittajan äitiä, evakkolasta Terijoelta, Suomen toisesta maantieteellisestä ääripäästä, tuolloin toki jo entisestä. Tiesmaa jatkoi rehtorina Pellossa kuolemaansa asti, vuoteen 1969.
Käynti Pellossa ja Elsan luona Ylitorniolla sattuu sekin mielenkiintoiseen hetkeen. Uuno Hannula oli tuolloin juuri saanut kuulla, että Eleanor Roosevelt oli pian tulossa käymään Rovaniemellä. Luultavasti päivää tai paria ennen Pellon koulurakennuksen vihkiäisiä oli pidetty Pohjanhovissa kokous, jossa päätettiin pika-aikataululla rakentaa napapiirille hirsimaja rouva Rooseveltin vierailua varten. Kun paikka oli katsottu ja hirret hankittu, jäi rakennusaikaa vain viikko, mutta se riitti juuri ja juuri. Hannula oli lentokentällä rouva Rooseveltia vastassa, ja sieltä mentiin hetkeä aiemmin viimeistellylle majalle. Seuraavana päivänä maaherra tarjosi kotonaan arvovieraalleen lounaan. Rooseveltin maja on edelleen pystyssä, mutta mahtoiko Hannula arvata, että myöhemmin sen ympärille olisi nouseva amerikkalaistyyppinen turistirysä, nykyinen Joulupukin Pajakylä.
Tähän väliin mainittakoon, että eläkkeellä ollessaan, vuonna 1960, Uuno Hannula pääsi vihdoin itse vierailemaan Yhdysvalloissa ASLA-Fulbright-stipendin turvin. Myllymäki kertoo hänen vierailleen myös Hancockissa, ilmeisesti Michiganin sellaisessa, jossa hänen vanhempansa olivat siirtolaisina asuneet.
Hannuloiden vuoden 1950 jälkimmäinen vierailu osuu täsmälleen Elsan 50-vuotispäivään. Sinä päivänä vieraita oli ensin otettu vastaan omassa Elsassissa, mutta sitten, juuri Hannuloista lähtien, vastaanotto siirtyi vieraskirjamerkinnän mukaan Säipän vanhaan taloon, joka silloin oli Paavo Säipän perheen koti. Vieraita piisasi, kymmeniä. Seuraavana päivänä onnittelijoita oli vielä paljon enemmän.
Hannulalla oli sormensa pelissä myös esimerkiksi sairaanhoidon infrastruktuurin tuottamisessa Lappiin. Jälleenrakennuksen kiivaimman vaiheen jälkeen hänen työnsä jatkui maakunnan kehityshankkeiden parissa ja Lapin puolestapuhujana. Kehotan lukijaa turvautumaan Myllymäen Punamultamieheen, jos Hannulan sodanjälkeiset toimet ja ylipäänsä Lapin jälleenrakennus kiinnostavat.
Uuno Hannulan nimi esiintyy vieraskirjassa viimeisen kerran huomaamattomasti ja ilman mitään näkyvää kontekstia 26.10.1952. Nimikirjoitus on hieman huteran oloinen, mutten ryhdy spekuloimaan, että se johtuisi hänen heikenneestä kunnostaan. Hänellä oli edellisvuonna ollut vaikea sydänkohtaus. Ehkä hän raapusti nimensä vieraskirja sylissään. Mitään tietoa ei ole, liittyikö käynti Ylitorniolla nyt johonkin muuhun reissuun.
Neljä vuotta myöhemmin Elsa kuoli sydänsairauteensa. En voi tietää, näkikö hän Hannuloita noiden vuosien aikana tai tulivatko he hautajaisiin. Luultavasti tulivat, jos aikataulu suinkin sen salli. Vieraskirjaan ei enää hautajaisvieraiden nimiä laitettu.
Kun Uuno Hannula oli jäänyt eläkkeelle maaherran toimesta lokakuussa 1958, Hannulat muuttivat takaisin Kemiin ja Pohjolan Sanomien sivuille palasi pakinoimaan Uunon vanha nimimerkki Ullan Eino, joka sitten pakinoikin tiivisti. Viimeinen ilmestyi kolme päivää ennen Uunon poismenoa 26.7.1963. Tuolloin hän oli edelleen Pohjolan Sanomien johtokunnan jäsen. Isäni oli hänen hautajaisissaan, taisi kantaa arkkuakin.
Elli Hannulasta kerrotaan lähteissa kovin vähän. Käy ilmi, että puolisonsa maaherrakaudella hän edusti jatkuvasti tämän kanssa erilaisissa tilaisuuksissa, mutta edes Kariniemi ei kerro juuri mitään sellaista, joka avaisi meille Ellin persoonaa. Sen kuitenkin pystyy päättelemään, että puolisot arvostivat toisiaan. Elli oli ainakin sotien jälkeen Pohjolan Sanomien osakkeiden suurin omistaja miehensä jälkeen ja istui johtokunnassa 1952–1963. Elli Hannula kuoli 1977.
 |
| Hannulat. Paikka ja ajankohta eivät ole tiedossa. |
Uuno Hannula oli lehtimies henkeen ja vereen ja sellaisena valtakunnallisestikin merkittävä, vaikka Lappi ja erityisesti Peräpohjola oli hänelle kaikki kaikessa. Hänestä ei voi kertoa pitämättä kertomuksessa rinnalla Pohjolan Sanomia. Kuten lehden toimituspäällikkö Eino Hulkko Hannulan kuoltua totesi, isäntä oli lähtenyt talosta. Joku saattaa nähdä asian toisin, mutta yhteiskunnallisena vaikuttajana Hannula ei ollut nähdäkseni erityisen ristiriitainen, puhutaan hänestä lehtimiehenä, kansanedustajana, ministerinä tai maaherrana, vaikka hänen linjansa oli usein eri kuin puolueensa enemmistön. Kulloinenkin asema vaikutti siihen, miten suoraan hän otti kantaa, ja toki hän hallitsi myös poliittisen pelaamisen, mutta koskaan hän ei arkaillut pitää kiinni mielipiteestään. Uran kohokohtia jälkimaailman silmissä ovat valkoisten suorittamien teloitusten vastustaminen 1918, laillisuustaistelu 1930-luvun alussa ja Lapin jälleenrakennuksen johtaminen maaherran asemasta käsin. Harkinta petti, kun hän vastusti Moskovan sanelurauhaa talvisodassa. Se toi hänelle huonon maineen muun muassa Paasikiven, Rytin ja etenkin Edwin Linkomiehen silmissä. Hankalia hetkiä oli myös jatkosodan aikana. Suorapuheisuus luonnollisesti toi hänelle vihamiehiä vuosikymmenten varrella, mutta toisaalta syntyy vaikutelma, että hän oli helposti lähestyttävä ja häneen luotettiin. Huumorintajuinen hän aivan varmasti oli. Vähintään rivien välistä luen hänen olleen lehtimiesten piirissä arvostettu, jopa ihailtu, kunhan kyse ei ollut suoranaisista poliittisista vastustajista. Hän joutui demokratiaa halveksuvien radikaalien maalitauluksi sekä vasemmalta että oikealta, mikä pitää laskea hänelle pelkästään kunniaksi.
*
Lapin Kansa oli irronnut sidonnaisuudestaan maalaisliittoon värikkäiden ja Hannulaakin koskeneiden vaiheiden jälkeen 50-luvun lopulla, mikä vielä tarjosi Pohjolan Sanomille vielä vähäksi aikaa kilpailuetua, sillä Pohjois-Suomi oli maalaisliiton vahvaa aluetta. Koko Lapin lehdeksi siitä ei kuitenkaan enää ollut. Todettakoon tässä vain lyhyesti, että seuraavina vuosikymmeninä lehtialan keskittyminen kiihtyi ja puoluesidonnaisuus kävi hyvin harvinaiseksi. Uuden vuosituhannen alussa viimein keskustapuolueesta erkaantunut Pohjolan Sanomat menetti ensin itsenäisyytensä – loppuajat se oli vanhan kilpailijansa Lapin Kansan peräpohjalainen paikallispainos – ja vuonna 2017 se lakkasi kokonaan ilmestymästä.
Lähteet
Omat arkistot, joista tämän julkaisun koko kuvitus on peräisin.
Kirjallisuus
Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari: Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa. 2015.
Uuno Hannula: "Me teemme mitä tahdomme". 1933.
Erkki Hasa ja Hannu Laitinen: Haapakosken massatehdas 1919–1929 ja sen virittämä kehitys Ylitornion Tengeliössä. 2014.
Pentti Jussila: Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa. Pohjolan Sanomien yhdeksän vuosikymmentä. 2005.
Annikki Kariniemi: Uuno Hannula – mies pohjoisesta. 1975.
Eino Murtorinne: Lennart Heljas, kansainvälisesti suuntautunut poliitikko ja kirkonmies. 2006.
Arvo Myllymäki: Punamultamies: Uuno Hannula lehtimiehenä, kansanedustajana ja maaherrana. 2018.
Elina Sana: Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. 2003.
Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1936–1944. Myrrysmies. 1986.
Muut lähteet
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: https://digi.kansalliskirjasto.fi/
Ulkoministeriön arkiston asiakirjat, jotka koskevat sanomalehtimiesvaltuuskunnan vierailua Neuvostoliitossa 1934.
Lukuisia internet-sivustoja, muun muassa:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hannulan_silta
https://peda.net/pello/pellon-lukio/tietoja-koulustamme/py1
https://santaclausvillage.info/fi/rooseveltin-maja/
Kommentit
Lähetä kommentti