Frans Keräsen muistelmista
Tammikuun 28. päivä 1918
Ns. tammisunnuntaita eli tammikuun 28. päivää vasten yöllä alkoi siis vapaussota, jollainen talven 1918 sota oli ja on kansamme enemmistön mielestä. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat ensimmäisiä ja tärkeimpiä tavoitteita ulkovaltojen tunnustusten saaminen suvereenisuudellemme, venäläisen sotaväen maasta poistaminen, laillisen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen palauttaminen sekä eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen arvovallan palauttaminen. Näitä tarkoituksia silmällä pitäen suomalainen jääkäripataljoona määrättiin 23.3.1917 irroitettavaksi rintamapalveluksesta Saksassa ja 25.3. sijoitettavaksi Libauhun, missä sitä alettiin kouluttaa Suomeen paluuta varten, sekä tuotiin 27.10. ensimmäinen jääkäriryhmä ja aselähetys Saksasta kuljetusalus "Equityllä" Pohjanmaalle samoin kuin kuljetettiin 25.2.1918 jääkärien pääjoukko Vaasaan. Tässä samassa tarkoituksessa oli vuoden 1917 aikana tehty aloitteita aseellisten voimien aikaansaamiseksi mm. perustamalla eri puolille maata "palokuntia" eli suojeluskuntia.
Lukumääräisesti heikkojen, puutteellisesti aseistautuneiden valkoisten voimien menestys Pohjanmaalla perustui yllätykseen. Siten saatiin riisutuksi aseista 28. päivän aamutunteina Lapuan, Seinäjoen, Ylistaron ja Laihian venäläiset varuskunnat. Vaasassa ja Pietarsaaressa hetkisen taistelun jälkeen niidenkin venäläiset joukot antautuivat; samoin myös Ilmajoella seuraavana päivänä. Kaikissa näissä tapauksissa kohdistui suojeluskuntien toiminta ainoastaan venäläisiä vastaan. Vasta seuraavien päivien yhteenotoissa Kokkolassa, Kristiinassa ja Oulussa oli venäläisiin liittynyt myös paikallisia punakaarteja. Koko Pohjanmaan vapautus Torniota ja Rovaniemeä myöten tuotti valkoisille joukoille vankien ohella noin 13.000 erimallista kivääriä ja lisäksi runsaasti raskaampaa aseistusta, jotka vahvistivat edellytyksiä heidän tuleville voitoillensa.
Jo viikkoa ennen pohjalaisten nousua oli Karjalassa ja Itä-Savossa tartuttu aseihin. Alkusyynä siihen oli eräs huomattava asekauppa Viipurissa ja sen aiheuttama kahakka Pietisen tehtaalla tammikuun 20. päivän vastaisena yönä. Tämän tapahduttua hälytettiin Karjalan ja Itä-Savon suojeluskunnat turvaamaan asukkaita. Nämä muodostivat sitten Karjalan puolustusrintaman, jolla erityisesti Ahvolan ja Raudun taistelut tulivat tunnetuiksi vapaussodan historiassa.
Myös vasemmiston vallankaappausyritys, joka johti sisällissotaan samanaikaisesti vapaussodan kanssa, alkoi tammisunnuntaina, tammikuun 28:ntena. Aikaisemmin annetun käskyn mukaisesti piti punakaartienkin lähinnä Etelä-Suomen keskuspaikoissa olla toimintavalmiina samana sunnuntaina. Sen oli illan ja yön kuluessa miehitettävä tärkeät paikat. Helsingissä oli vangittava maan hallitus ja suoritettava vallankaappaus.
Vapaussota ja sisällissota – tämä oli Frans Keräsen näkemys nimikysymyksestä, joka sata vuotta myöhemmin on edelleen kiistojen aihe ja epäilemättä säilyy sellaisena pitkään. Siis oikeastaan kaksi sotaa samassa: vapaussota venäläisten sotilaiden riisumiseksi aseista ja poistamiseksi Suomesta, ja sisällissota valkoisten ja punaisten välillä.
Päätoimittaja Keräsen, blogin kirjoittajan isoisän, näkemys sodasta on porvarillisen eli valkoisen osapuolen edustajan näkemys, mutta ei siksi muita huonompi. Hän eli ja koki itse nuo ajat toisin kuin me, jotka niistä tänä päivänä puhumme ja kirjoitamme.
Kun nyt, vuonna 2018, tarkastelemme sisällissotaamme, on tapana korostaa sovintoa ja sitä, että sisällissodassa kaikki ovat häviäjiä. Ei olekaan syytä jakaa tämän päivän suomalaisia vastakkaisiin leireihin tai korostaa, kenen esivanhemmat olivat oikeassa, kenen uhreja. Uskoakseni suurin osa aseeseen tarttuneistakin ajatui sodan pyörteisiin ymmärtämättä, mitä oli tapahtumassa. Julma konflikti oli harvojen intresseissä. Valitettavasti kriisien kärjistyessä sellaiset harvat tuntuvat saavan vaikutusvaltaa ja johtavan maltillisia väkivallan tielle. Niin uskon käyneen myös Suomessa. Sovinnon korostaminen ei toki saa tukahduttaa pyrkimystä ymmärtää, miksi kävi kuten kävi ja mikä merkitys oli toteutuneella tapahtumien kululla – hyvässä ja pahassa, puolin ja toisin. Aikalaislähteiden tarkastelu auttaa ymmärtämään mitä toivottiin, mihin uskottiin ja mitä pelättiin. Yritys ymmärtää näitä ei ole jälkiviisautta; yrityksen tukahduttaminen sen sijaan ruokkii sitä.
Kun valtamediassamme nyt käsitellään sotaan johtaneita vaiheita, venäläisen sotaväen runsas läsnäolo ja toiminta eivät näytä saavan kovin suurta painoarvoa. Sen sijaan tuon ajan Etelä-Saimaan numeroissa venäläisten sotilaiden harjoittamasta väki- ja mielivallasta kirjoitettiin jatkuvasti. Näin myös tammikuun lopulla 1918. Ei voi välttää vaikutelmaa, että turvattomuuden tunne oli todellinen. Suomen senaatti ryhtyi toimiin venäläisen sotaväen poistamiseksi maasta, mikä herätti optimismia, mutta samassa lehdessä jouduttiin raportoimaan, että venäläisiä joukkoja jopa tuodaan maahan lisää huolimatta päinvastaisista lupauksista. Kaksi päivää myöhemmin kerrottiin senaatin Venäjälle toimittamasta vastalauseesta.
Tammikuussa vastakkainasettelu muuttui jyrkemmäksi myös Lappeenrannassa. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani mainitsin Taavetin yhteenotosta ja tavasta, jolla Etelä-Saimaa siitä kertoi. Se herätti pahennusta paikkakunnan sosialistien joukossa. Niinpä lappeenrantalaisessa Kansan Äänessa julkaistiin 24. tammikuuta nimimerkki Nälkäisen Etelä-Saimaan toimitusta eli päätoimittaja Kerästä jyrkästi arvosteleva kirjoitus otsikolla Kurjaa puhetta. Etelä-Saimaata syytettiin siinä muun muassa luokkavihan lietsomisesta. Keränen julkaisi vastineen kaksi päivää myöhemmin.
Kun Lappeenrannassa vielä tyydyttiin sanan säilään, yltyi konflikti avoimen väkivaltaiseksi sen lähialueella, Viipurin suunnalla.
Alkavan sodan jalkoihin jäi ihmisten lisäksi suunnitelmia. Yksi sellainen oli ajatus ilmaliikenteen aloituksesta Suomen ja Ruotsin välillä. Ja juuri kun Suomessa oltiin joutumassa sisällissotaan, antoi Viro itsenäisyysjulistuksen.
Linkit vuosien 1917 ja 1918 lehtijuttuihin sekä kuvankaappaukset niistä: Kansalliskirjaston digitoidut ainestot.
Lukumääräisesti heikkojen, puutteellisesti aseistautuneiden valkoisten voimien menestys Pohjanmaalla perustui yllätykseen. Siten saatiin riisutuksi aseista 28. päivän aamutunteina Lapuan, Seinäjoen, Ylistaron ja Laihian venäläiset varuskunnat. Vaasassa ja Pietarsaaressa hetkisen taistelun jälkeen niidenkin venäläiset joukot antautuivat; samoin myös Ilmajoella seuraavana päivänä. Kaikissa näissä tapauksissa kohdistui suojeluskuntien toiminta ainoastaan venäläisiä vastaan. Vasta seuraavien päivien yhteenotoissa Kokkolassa, Kristiinassa ja Oulussa oli venäläisiin liittynyt myös paikallisia punakaarteja. Koko Pohjanmaan vapautus Torniota ja Rovaniemeä myöten tuotti valkoisille joukoille vankien ohella noin 13.000 erimallista kivääriä ja lisäksi runsaasti raskaampaa aseistusta, jotka vahvistivat edellytyksiä heidän tuleville voitoillensa.
Jo viikkoa ennen pohjalaisten nousua oli Karjalassa ja Itä-Savossa tartuttu aseihin. Alkusyynä siihen oli eräs huomattava asekauppa Viipurissa ja sen aiheuttama kahakka Pietisen tehtaalla tammikuun 20. päivän vastaisena yönä. Tämän tapahduttua hälytettiin Karjalan ja Itä-Savon suojeluskunnat turvaamaan asukkaita. Nämä muodostivat sitten Karjalan puolustusrintaman, jolla erityisesti Ahvolan ja Raudun taistelut tulivat tunnetuiksi vapaussodan historiassa.
Myös vasemmiston vallankaappausyritys, joka johti sisällissotaan samanaikaisesti vapaussodan kanssa, alkoi tammisunnuntaina, tammikuun 28:ntena. Aikaisemmin annetun käskyn mukaisesti piti punakaartienkin lähinnä Etelä-Suomen keskuspaikoissa olla toimintavalmiina samana sunnuntaina. Sen oli illan ja yön kuluessa miehitettävä tärkeät paikat. Helsingissä oli vangittava maan hallitus ja suoritettava vallankaappaus.
__________
Päätoimittaja Keräsen, blogin kirjoittajan isoisän, näkemys sodasta on porvarillisen eli valkoisen osapuolen edustajan näkemys, mutta ei siksi muita huonompi. Hän eli ja koki itse nuo ajat toisin kuin me, jotka niistä tänä päivänä puhumme ja kirjoitamme.
Kun nyt, vuonna 2018, tarkastelemme sisällissotaamme, on tapana korostaa sovintoa ja sitä, että sisällissodassa kaikki ovat häviäjiä. Ei olekaan syytä jakaa tämän päivän suomalaisia vastakkaisiin leireihin tai korostaa, kenen esivanhemmat olivat oikeassa, kenen uhreja. Uskoakseni suurin osa aseeseen tarttuneistakin ajatui sodan pyörteisiin ymmärtämättä, mitä oli tapahtumassa. Julma konflikti oli harvojen intresseissä. Valitettavasti kriisien kärjistyessä sellaiset harvat tuntuvat saavan vaikutusvaltaa ja johtavan maltillisia väkivallan tielle. Niin uskon käyneen myös Suomessa. Sovinnon korostaminen ei toki saa tukahduttaa pyrkimystä ymmärtää, miksi kävi kuten kävi ja mikä merkitys oli toteutuneella tapahtumien kululla – hyvässä ja pahassa, puolin ja toisin. Aikalaislähteiden tarkastelu auttaa ymmärtämään mitä toivottiin, mihin uskottiin ja mitä pelättiin. Yritys ymmärtää näitä ei ole jälkiviisautta; yrityksen tukahduttaminen sen sijaan ruokkii sitä.
Kun valtamediassamme nyt käsitellään sotaan johtaneita vaiheita, venäläisen sotaväen runsas läsnäolo ja toiminta eivät näytä saavan kovin suurta painoarvoa. Sen sijaan tuon ajan Etelä-Saimaan numeroissa venäläisten sotilaiden harjoittamasta väki- ja mielivallasta kirjoitettiin jatkuvasti. Näin myös tammikuun lopulla 1918. Ei voi välttää vaikutelmaa, että turvattomuuden tunne oli todellinen. Suomen senaatti ryhtyi toimiin venäläisen sotaväen poistamiseksi maasta, mikä herätti optimismia, mutta samassa lehdessä jouduttiin raportoimaan, että venäläisiä joukkoja jopa tuodaan maahan lisää huolimatta päinvastaisista lupauksista. Kaksi päivää myöhemmin kerrottiin senaatin Venäjälle toimittamasta vastalauseesta.
Tammikuussa vastakkainasettelu muuttui jyrkemmäksi myös Lappeenrannassa. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani mainitsin Taavetin yhteenotosta ja tavasta, jolla Etelä-Saimaa siitä kertoi. Se herätti pahennusta paikkakunnan sosialistien joukossa. Niinpä lappeenrantalaisessa Kansan Äänessa julkaistiin 24. tammikuuta nimimerkki Nälkäisen Etelä-Saimaan toimitusta eli päätoimittaja Kerästä jyrkästi arvosteleva kirjoitus otsikolla Kurjaa puhetta. Etelä-Saimaata syytettiin siinä muun muassa luokkavihan lietsomisesta. Keränen julkaisi vastineen kaksi päivää myöhemmin.
Kun Lappeenrannassa vielä tyydyttiin sanan säilään, yltyi konflikti avoimen väkivaltaiseksi sen lähialueella, Viipurin suunnalla.
Alkavan sodan jalkoihin jäi ihmisten lisäksi suunnitelmia. Yksi sellainen oli ajatus ilmaliikenteen aloituksesta Suomen ja Ruotsin välillä. Ja juuri kun Suomessa oltiin joutumassa sisällissotaan, antoi Viro itsenäisyysjulistuksen.
![]() |
Etelä-Saimaa 26.1.1918. |
*
Kommentit
Lähetä kommentti